Uiminen on aina kivaa?

Sitä on vissiin kiirettä pidellyt, kun ei ole blogi pahemmin päivittynyt. Nyt on kyllä paree päivittyä - ja vikkelään - erityisesti noiden järvikuulumisten osalta, sillä ellei ihmeitä satu, saadaan piakkoin uusia jotakuinkin samanlaisia. Mahotonta veneilyä tämä elo nykyään, mutta olkoot, eli veneillääs nyt, kun vielä tarkenee - jos tarkenee. Odotamme jännityksellä. :p

Mutta siihen viime kertaiseen reissuun nyt viimein. Carostahan te tiedättekin, että tyyppi on todellinen uimanarkkari. Vinttien uimaintoa kuvaa taasen lähinnä termi "EVVK". Huhu kertoo, että pojat viettävät veneilyelämää mieluiten kirjaimellisesti juurikin siellä veneessä vetäen hirsiä päivät pitkät. Leo, tuo armoton ahmatti, muistaa toki pilkun tarkasti ruoka-ajan, jonka lähestyessä pitää herätä emäntäänsä ahdistelemaan eli naaman eteen vikisemään ja tassulla kuopimaan, mutta noin muuten elo luonnon helmassa tuntuu olevan tyypeille "ihasssama!" Uiminen ei poikia kiinnosta eli jos pikkuisen kahlaavat silloin tällöin, on sekin jo lähestulkoon ihme.

Viime kerralla homma oli toisin. Ja ihmekös tuo, sillä kukapas nyt uinuisi aamusta iltaan ja illasta aamuun kaikessa rauhassa, jos saaren toisella laidalla erinäiset yksilöt kiljuisivat kuin päätä vietäisiin ja tämä vain siksi, että uiminen nyt vaan sattuu olemaan niin hirmuisen kivaa? Mekastuksen syytähän ne vintit eivät toki lainkaan ymmärtäneet, joten useasti sattui niin, että kun tämä yksi saksalainen järjenjättiläinen rannassa riehui, alkoi vene tuossa tuokiossa keikkua, kiitos reunaa pitkin kiiruhtavien äänistä hämmentyneiden venäläisten. Pakkohan niiden oli tarkastaa, mikä hiivatti siellä rannalla hosui menemään.

Ja kun alkuun oltiin noiden perinteiden rikkomisessa päästy, johti homma lopulta siihen isoimpaan ihmeeseen: vapaaehtoisesti uiviin vintteihin. Ensimmäisellä kerralla iski puhdas ikävä, ihmisväki kera saksalaisen kun karkasi viereisiin saariin kuka uiden ja kuka kumiveneillen, joten perässähän sitä oli päästävä. Takaisin paluu saarelta vaati kylläkin sitten jo melkoista suostuttelua erityisesti arkajalka-Onnin suhteen, mutta kyllä me sieltä loppujen lopuksi kahdestaan muiden jo lähdettyä pois uitiin, kun ensin pannasta veteen asti talutin, suostuttelu kun ei oikein meinannut tuulta alleen ottaa. Jalkoja otti alle senkin edestä... :p Toisella kerralla vinttien emäntä sitten muuten vain houkutteli pojat uimaan pienelle matalikolle (näkyy mm. yllä olevissa kuvissa) ja nehän jopa suostuivat, pahin uimajännitys kun oli pois huuhdottu sen edellisen saariseikkailun avulla.

Hepulia ja joogaa, niitäkin nähtiin...

Olkoot Onni nyt tämän postauksen kuvituksessa se päätähti ja Leo taasen huomisen merkinnän stara, toki Carolla maustettuna. :)